Kuvaja kohteessa: Näkkäristä Nokiaan

Kesken torstain työpäivän Sow sanoo, että nyt lähdetään häihin. Nytkö? Minullas on jalassa Niken sukkalenkkarit ja päällä harmaa teepaita. Nappaan reppuni ja niin me lähdemme siltä istumalta hääpaikalle.

Tyylilyylin tyyliin. Abu Dhabissa säilytin suurlähetystöllä aina jakkua ja korkokenkiä siltä varalta, että yhtäkkiä koittaakin äkillinen lähtö jonnekin edustamaan. Olisi varmaan pitäny soveltaa samaa taktiikkaa Malin töihin.

Naiset hääräävät talon takana valmistamassa ruokaa. Miehet istuvat majilismaisesti pihan reunoilla tuoleilla ja matoilla. Minut istutetaan jälleen kunniapaikalle. Olen ainoa nainen sadan miehen joukossa. Hääparia en näe missään. Morsian on kuulemma 16-vuotias, ehkä 17.

Itse hääjuhla tansseineen ja musiikkeineen järjestetään illalla Bunguirin kylässä. Tämä on vasta häiden uskonnollinen osuus. Siihen osallistuu kaupungin merkkihenkilöitä ja uskonnollisia johtajia. Eli lähinnä miehiä.

En ole koskaan ennen ollut häissä näkemättä vilaukseltakaan hääparia, joka ei edes ole paikalla. Enpä toisaalta ole myöskään koskaan ennen ollut häissä lenkkareissa ja jumppapaidassa. Guinea on ollut monien ensimmäisten kertojen matka.

Minut esitellään imaamille. Hän käy joka vuosi guinealaisten pyhiinvaeltajien kanssa Saudi-Arabian Mekkassa ja tuntee hyvin Persianlahden seutua. Imaami kertoo kuulleensa, että olen ollut töissä Arabiemiraateissa. Malissa sana kiirii aina niin nopeasti. Keskellä köyhää pohjoisguinealaista periferiaa keskustelemme ranskaksi Dubain loistosta ja Abu Dhabin diplomatiapiireistä.

Imaamin viininpunainen silkkikaapu kimaltelee auringonsäteissä. – Kiitos, että tulit avustamaan hääjuhlassa, hän sanoo lopuksi. Hymyilen ja kiitän, että sain tulla. Siitä avustamisesta en niinkään tiedä. Nauhat vasemmassa Nikessäni ovat auenneet.

Imaamin puheen jälkeen kaikki lähtevät syömään. Juhlapaikalla ei syödä, vaan ruokailu on jaettu koteihin ympäri lähialuetta. Meille tuodaan toimistoon lautasellinen marokkolaista couscousia, ranskalaisia ja lihaa.

Malin sairaala

Työkaverini Lamine on pyytänyt minulle ”audienssin” vierailla Malin prefektuurin sairaalassa. Se on kaunis, keltainen ja rauhallinen. Sen pihalla käyskentelee vuohia.

Indigon nykyinen hanke liittyy alueen hygieniaolojen ja sanitaation parantamiseen. Haluan käydä sairaalassa tutustumassa alueen hoitomahdollisuuksiin ja terveystilanteeseen ylipäänsä.

Yleislääkäri Frederic Haba ottaa meidät vastaan. Hän on opiskellut aikoinaan Conakryn yliopistossa ja vieraillut Suomessakin vuonna 2000.

– Suomalaisia terveydenhuoltoalan ammattilaisia ja kehitysyhteistyön parissa työskenteleviä kiinnosti hirveän paljon se, minkälainen tilanne Guineassa on toiminnan läpinäkyvyyden, korruption ja demokratian suhteen. Muistan, kuinka kaikki kyselivät siitä aivan valtavasti, etenkin Suomen ulkoministeriön edustajat, tohtori Haba kertoo.

Huono tilanne oli silloin, ja huono se on edelleen. Täkäläiset pauhaavat jatkuvasti siitä, miten huonon hallinnon ja korruption takia kansalaisten varat katoavat Kankkulan kaivoon. Köyhät pysyvät köyhinä, vaikka maalla on aivan valtavasti luonnonvaroja.

– Mutta uskon nuorempaan sukupolveen, ehkä myös terveydenhuollon toimintaympäristö muuttuu vielä, tohtori sanoo.

Istumme tohtori Haban toimistossa ja keskustelemme sairaalan toiminnasta. Tohtori puhuu paljon ja nopeasti, ja saan kertaheitolla tietopaketin lisäksi haastavan perehdytyksen terveysalan sanastoon ranskaksi.

Mikä on yleisin sairaudesta johtuva kuolinsyy Malissa? kysyn, vaikka arvaan vastauksen.

Malaria. Siitä täällä puhutaan jatkuvasti.

– Malarian selviytymisprosentti on tosin parantunut viime vuosina huomattavasti. Nykyään 90 prosenttia sairastapauksista selviää hengissä. Esimerkiksi hyttysverkkojen käytön yleistyminen on auttanut, tohtori vastaa.

Malarian lisäksi muita yleisimpiä riesoja ovat lasten aliravitsemus, hengitystiesairaudet, ripuli, tyrät, parasiitit ja diabetes. Keisarileikkauksia tehdään paljon. Syöpääkin on paljon, etenkin rintasyöpää ja kohtusyöpää naisilla, eturauhassyöpää miehillä. Mutta ei Malissa kemoterapiaa saa. Syöpäpotilaiden on matkustettava hoitoihin Conakryyn tai joskus jopa Dakariin Senegaliin. Monella ei ole siihen mitenkään varaa. Silloin jäädään kotikylään kuolemaan.

Sairaalassa on kolme kätilöä, yksi yleislääkäri, yksi lastenlääkäri, yksi hammaslääkäri, kolme sairaanhoitajaa, viisi yleisapulaista, yksi röntgenhoitaja, yksi farmaseutti ja neljä laboranttia. Toisinaan se riittää, useimmiten ei.

Valtio maksaa sairaalan työntekijöiden palkat ja subventoi lääkkeitä. Muu rahoitus tulee YK:n väestörahasto UNFPA:lta, lastenrahasto Unicefilta, Africa Finance Corporationilta eli AFC:ltä sekä Maailman terveysjärjestö WHO:lta. Sairaala rahoittaa myös itse itseään esimerkiksi keräämällä potilasmaksuja.

Synnyttäminen on ilmaista, samoin malarian ja aliravitsemuksen hoitaminen. Muulle on hintansa, mutta useimmille sanotaan, että maksa, mitä voit.

Olen melko yllättynyt siitä, että Malissa voidaan suorittaa kirurgisia toimenpiteitä. Tänne tullaan kuulemma usein myös Senegalin puolelta leikkaustoimenpiteisiin.

Mitkä ovat suurimmat ongelmat sairaalan toiminnassa? kysyn.

Tohtori Haba naurahtaa. – On hyvä, että kysyt vain ”suurimmista”. Jos luettelisin kaikki toimintaa hankaloittavat ongelmat, istuisimme tässä hyvän tovin.

Logistiset haasteet Malissa ovat hankalia. Sairaiden kuljettaminen kuoppaisilla teillä. Hallintoalueen eri osissa on muutamia ambulansseja, jotka tarvittaessa kuljettavat sairaita tänne. Myös sairaalalla on kaksi ambulanssia.

Pätevästä henkilökunnasta, lääkkeistä, tarvikkeista ja laitteista on jatkuvasti pulaa. Työntekijöiden lisäkoulutukset ovat myös minimissä. Tohtori Habaa ei kuulemma päästetä kouluttautumaan kovin kauas, vaikka kaukana hyödyllisimmät koulutukset juuri sijaitsevat. Ylemmillä tahoilla kuulemma ajatellaan, ettei hän ehkä enää palaisikaan takaisin Maliin.

Puhdasta vettä saadaan vain kaksi kertaa viikossa. Sairaalajätteen hävittäminen on loputon ongelma. Malissa ei ole jätehuoltoa, ja kaikki roskat kipataan maahan, osa poltetaan. Mutta ei kasvaimia ja verta haluta heittää luontoon.

Myös verestä on jatkuva pula, lisäverta ei niin vain saada. Sähkötkin menevät usein poikki. Silloin potilaat makaavat pilkkopimeässä.

– Onneksi äitiyskuolleisuus on vähentynyt huomattavasti täällä Malissa ja ylipäänsä Guineassa. Suomessa äitiyskuolleisuus taitaa olla melkein nollassa? Suomessa äideillä on maailman parhaat oltavat. Se on mahtava juttu, tohtori hymyilee.

Ihana, rakas Suomi, jossa kaikista pidetään huolta.

– Kiertäisimmekö hieman? Näytän sinulle paikkoja, tohtori nousee penkistään ja ohjaa minut ulos huoneesta auringonpaisteeseen. Kierrämme leikkaussalit, potilashuoneet, hammaslääkäritilat ja odotushuoneet.

Lopuksi saavumme synnytyssaliin. Siellä on synnytys juuri käynnissä.

– Tänne vain, peremmälle! tohtori sanoo iloisesti. Synnyttävä nainen kirkuu tuskasta ja katseemme kohtaavat pikaisesti. Tunnen oloni kovin ylimääräiseksi huoneessa. Myös kätilöt tuijottavat minua.

Oven ulkopuolella vuohi on tunkenut päänsä roskakoriin ja kaataa sen.

300 vuoden uni

Viimeiset suomalaiset lähtevät. Olen nyt mitä luultavimmin ainoa ulkomaalainen koko hallintoalueella. Kotonakin on niin hiljaista. Anna jättää minulle rasiallisen näkkäreitä ja hapankorppuja.

Ja Suomen lipun. Ihana satavuotias Suomi. Ripustan sen terassilleni. Kauniit sinivalkoiset värit heiluvat Harmattanin hiekkatuulessa, kun Saharan muruset kurottautuvat tomuttamaan muistoa kotimaasta. Pian Suomi terassillani näyttänee samalta kuin kaikki Malissa, vanhalta ja pölyssä uurtuneelta. Se on silti rakas ja mahdollisuuksia täynnä.

On Guineakin mahdollisuuksia täynnä, miksi ei olisi. Ilman uskoa parempaan tulevaisuuteen ei ainakaan tapahdu mitään.

Hyvä hallinto, sukupuolten välinen tasa-arvo ja koulutus. Olen täällä konkreettisesti nähnyt, miten näiden kolmen vajavaisuus torppaa yksilön ja yhteiskunnan mahdollisuudet. Ne ovat oikeudenmukaisen ja kestävän kehityksen edellytys.

– Teidän suomalaisten pitäisi nukkua 300 vuotta! Sillä aikaa me otamme teidät kehityksessä kiinni, Lamine sanoo toimistolla ja kurkottaa kaapin päältä rukousmattoa.

– Mutta meillä menee niin hirveästi aikaa tähän rukoilemiseen, ajattele, viisi kertaa päivässä! Eihän tässä maassa kukaan ehdi ponnistamaan ylös köyhyydestä, kun koko ajan pitää rukoilla. Kirjoita tämä blogiisi! hän sanoo nauraen ja poistuu huoneesta.

Lupaan tehdä niin.

– Ja kehitystä odotellessa syö mangoja, niin nukut paremmin! Ja Alzheimerkin pysyy poissa, hän huikkaa vielä seinän toiselta puolelta asettaessaan rukousmattoa kohti Mekkaa. Pian oven takaa kuuluu Allahu akbar, Jumala on suurin. Hiljainen rukous alkaa. Harmikseni Malissa ei juuri nyt ole mangokausi.

Tapaaminen Nokian muistolla

Törmään lukion englanninopettajaan kaupungilla. En melkein huomaa häntä, kun yritän saada iPhoneni verkkoyhteyttä toimimaan. Ajaudumme puhumaan siitä, miten nykyään kulutamme liikaa aikaa sosiaalisen median parissa. Myös Hore Fellon lukiolaiset räpläävät jatkuvasti puhelimiaan tunneilla.

Kyllä ennen oli kunnollista, hän nauraa. Oli yksinkertaiset Nokian kapulat, joiden akkukin riitti viikoksi. Nokia oli Guineassakin monen ensimmäinen puhelin.

Hetkessä niin erilaiset elämämme kohtaavat ohimennen Nokian muistolla. Sitten hyvästelemme, hän lähtee ja minä jään väkertämään puhelintani. Jalkojeni vierestä vipeltää ohi kaksi lammasta ja meinaan kompastua.

Kotona Aubergella mutustan kuivaa näkkäriä iltapalaksi. Miten hyvältä se maistuukaan.