Kuusi omelettia ja yksi lakko

– Konkon! Bonjour! Vous allez bien?

Viisi nuorta miestä seisoo kotiovellani. He ovat Hore Fellon lukiolaisia, huomaan sen sinisistä housuista ja valkoisista paidoista. He ovat kuulleet, että opetan englantia yhteiskuntatieteisiin suuntautuneille lukiolaisille. Nämä nuoret ovat matematiikkaluokalla. He pyytävät, että tulisin opettamaan myös heitä. Lupaan ”katsoa” kalenteriani ja palata asiaan.

En tietenkään kehtaa kieltäytyä. Enkä haluakaan, mutta on vaikea löytää aikaa kaikkeen, kun toimistollakin on tehtävää. Sana suomalaisesta englanninopettajasta Hore Fellon lukiolla on kiirinyt kulovalkean tavoin halki Malin. Myös ”hotellinjohtajamme” JB ostaa vihon, ja pyytää englannin yksityistunteja. Samoin lukion opettajat. Ja työkaverini. Halu oppia englantia on täällä valtava, ja paikallisia englantia taitavia opettajia on vain muutama. Aloitin opettamisen ylimääräisenä ”harrastuksena”, mutta nyt sitä voisi tehdä päivätyönä.

Julkisen puolen opettajien palkat ovat Guineassa huonot, ja tälläkin viikolla opettajat ovat lakossa. Aamuisin seison terassilla pesemässä hampaita ja katson, kun lapset ja nuoret vaeltavat koululle. Aamupalalle ehtiessäni he palaavat aaltona takaisin samaa reittiä. Ei koulua tänäänkään.

Koulut ovat saattaneet olla Malissa poikki joskus jopa puoli vuotta. Se on pitkä aika lapsille ja nuorille ilman koulua. Keskiverto-opettaja tienaa julkisessa koulussa noin 180 euroa kuukaudessa. Jotkut oppilaista kävelevät lähimmälle yläasteelle ja lukiolle kaksi tuntia suuntaansa. Ei ihme, että osa nukkuu tunnilla.

Itsenäisyyspäiväpakko

Englanninopettaja herra Souaré kutsuu minut kotikyläänsä Tyoukoudhiin tapaamaan sukuaan. Hänen vaimonsa on biologianopettaja samassa lukiossa. Perheellä on kotikylän lisäksi koti myös keskustassa, sillä kylissä ei ole päivähoitoa parin 3- ja 6-vuotiaille lapsille.

Viiletämme jälleen moottoripyörällä kaupungista syvemmälle periferiaan tavan mukaan ilman kypäriä. Se on toisinaan tavattoman vaarallista, mutta pidän siitä silti. Matkalla keskustelemme koulutuksen tärkeydestä kehityksessä. Herra Souaré kysyy minulta, mitä suomalaisopettajat tienaavat. Kerron, eikä hän ole uskoa korviaan.

Yritän selittää, että toisaalta myös elinkustannukset Suomessa ovat todella korkeita, eivät opettajat varsinaisia kroisoksia ole, vaikka se siltä kuulostaakin täkäläiseen mittapuuhun verrattuna. Mutta arvostettuja ja päteviä suomalaiset opettajat kyllä ovat, ja alan opiskelupaikat ovat hyvin kilpailtuja, kerron. Ja toisaalta jokainen hyvinvointivaltiomme huolenpidosta nauttiva keskivertosuomalainen on jo yksistään tämän oikeuden turvin satumaisen rikas verrattuna keskivertoguinealaiseen.

Istumme herra Souarén olohuoneessa ja juomme teetä. Hänellä on paljon mielipiteitä siitä, mikä hänen kotimaassaan kiikastaa.

– Guinean on ollut vaikea kehittyä ilman Ranskaa, katso Senegalia ja Norsunluurannikkoa! Ne ovat saaneet taloudellista tukea ja muuta apua Ranskalta ja ovat nyt kehityksessä Guinean edellä. Mutta loppujen lopuksi kaikki Guinean köyhyys on huonon hallinnon ja heikkolaatuisen koulutuksen syytä.

Onko Ranskalla vanhana siirtomaaherrana mielestäsi siis velvollisuus auttaa Guineaa? kysyn.

– On, ehdottomasti. Mutta Ranskalla on pitkään ollut kaunaa Guineaa kohtaan. Guinea oli ensimmäinen Ranskan Länsi-Afrikan maa, joka vaati itsenäisyyttä. Ranska on ollut katkera ja rangaissut meitä siitä.

On totta, että Ranska katkaisi diplomatiasuhteet Guineaan vuonna 1958. Ne palautettiin vuonna 1975. Nykyään Ranskalla on paljon esimerkiksi kehitysyhteistyöprojekteja Guineassa.

– Senegal on ihannemaa! Siellä on sähköt kaikkialla, hyvät tiet ja toimiva demokratia.

Malissa ihaillaan paljon ulkomaita, etenkin naapurimaata Senegalia. Täällä haaveillaan siitä, että jonain päivänä Malissakin olisi päällystetyt tiet ja sähköt joka kodissa. Senegalia on pidetty esimerkiksi demokratian mallimaana Länsi-Afrikassa. On totta, että se on hieman kehittyneempi kuin Guinea. Mutta ei Senegalkaan mikään hyvinvointivaltio ole.

Puhumme Suomen lähestyvästä satavuotisjuhlasta. Herra Souaré kysyy, järjestänkö malilaisille juhlat satavuotiaan Suomen kunniaksi. Villeimmissä ehdotuksissa on jo vaadittu, että Guinean ulkoministeri kutsutaan Maliin tapaamaan minua ja tuomaan terveiset satavuotiaalle Suomelle. Katsotaan miten käy. Tokkopa kuitenkaan korkeantason diplomatiaa harjoitetaan, mutta kenties ruohonjuuritason korvapuustidiplomatiaa. Lähiuuniamme voi vuokrata myös omaan leivontaan.

– Guinealaiset eivät juhli täkäläistä itsenäisyyspäivää kovinkaan innokkaasti, ihmiset ovat niin pettyneitä itsenäisyyden aikaan, herra Souaré kertoo. Kehitys junnaa paikallaan, eikä itsenäisyys ole tuonut toivottuja parannuksia maan elinoloihin.

Ensimmäisen presidentin Sékou Tourén aikaan 1960- ja 1970-luvuilla itsenäisyyspäivän juhliminen oli pakollista. Oli urheilutapahtumia, teatteria ja juhlapuheita. Toisen presidentin Lansana Contén aikaan 1980-luvulta lähtien itsenäisyyttä juhlittiin vähemmän. Nykyään kuulemma vain armeijan edustajat ja hallinnon virkamiehet ja muutamat muut osallistuvat aktiivisesti.

Jää tänne, jää kokonaan

Herra Souarén äiti, 85, tuo olohuoneeseen saavillisen paistettuja perunoita ja kuusi omelettia. Luulen, että syömme yhdessä perheen kesken. Hämmästyksekseni herra Souaré ja muu perhe sanookin bon appetit! ja poistuu ovesta ulos. Minut jätetään yksin pimeään ikkunattomaan huoneeseen.

Hämmentyneenä syön hetken aikaa yksin ja kurkkaan sitten kiusaantuneena ulos ovesta. Perhe istuu kauniissa ulkoilmassa puun alla varjossa syömässä riisiä yhteiseltä lautaselta. Kysyn, haluavatko he perunoita ja omelettia. Vastaus on jyrkkä ei.

– Kaikki on sinulle! Äiti näki aivan todella paljon vaivaa, syö kaikki, herra Souaré sanoo iloisesti.

Täällä vieraat on tapana laittaa yksin syömään pimeisiin sisätiloihin, kun muu perhe syö ulkona. Kummallinen tapa jopa näin suomalaiseen hiljaisuuskulttuuriin tottuneen näkökulmasta.

Herra Souarén äiti tulee huoneeseen. Äiti on kovin laiha ja kävelee vaikeasti. Hän istuu huoneen nurkkaan kasattujen muovituolien päälle ikään kuin vahtimaan ja komentaa pulariksi, että syö! Syö paljon! Sitten hän torkahtaa. Kun hän muutaman minuutin päästä herää, hän komentaa jälleen syömään lisää. Sitten hän taas torkahtaa muovivaltaistuimelleen.

En mitenkään jaksa kaikkea. Vanha äiti herää taas.

– Jää tänne! Jää kokonaan, hän sanoo. Jäätkö yöksi?

Pahoittelen, etten tällä kertaa pysty jäämään.

– Hyvä on. Mutta huomenna aamulla lähden silti kanssasi yhtä matkaa täältä kaupunkiin, hän sanoo, virnistää ja katoaa terassille torkkumaan.

Myös herra Souaré on muiden opettajien tapaan lakossa. Matkalla kotiin kysyn, miksi hän alun perin halusi opettajaksi.

– En ensin varsinaisesti halunnut. Ajattelin, että se on väylä julkishallinnon töihin. Mutta opettaminen on totta kai tärkeää, koulutus on kehityksen perusta.

Töissä työkaverini kertoo, ettei hänen teini-ikäinen lapsensa Conakryssä ole voinut osallistua yksityiskoulun opetukseen, vaikka yksityiskoulujen opettajat eivät ole lakossa: julkisen koulun oppilaat heittävät yksityiskoulun oppilaita kivillä ja hiekalla, jos ”rikkurit” yrittävät kouluun.

  

Malin kansainvälinen lentoasema ja muita utopioita

 – Allons-y! Ajetaan Senegaliin! Minä haluan nähdä Senegalin! Idrissa huutaa ja pärisyttelee moottoripyörän kaasua. Aivan Senegaliin asti emme tosin ole lähdössä. Tarkoituksenamme on kiertää seuraavan vajaan parin viikon aikana kaksikymmentä Malin hallintoalueen kylää ja alkukartoittaa kyläläisten hygieniakäsityksiä ja –tottumuksia.

Indigo aloittaa ensi vuonna kylissä hygienia- ja sanitaatiokoulutukset, ja testaa kompostoinnin mahdollistavien kuivakäymälöiden rakentamista alueelle. Niihin saattaa liittyä sosiokulttuurisia haasteita. Paikalliset ovat tottuneet maahan kaivettaviin käymäläkuoppiin ja vedenkäyttöön sanitaatiossa. Vesi on tärkeä elementti paikallisille siksikin, että ennen jokaista päivän viittä rukoushetkeä on peseydyttävä.

Juoksevaa vettä Malissa ei tietenkään ole, joten mitään vesivessan kaltaisia luksuriteetteja täältä on turha etsiä. Muutamalla pöntönvetäisyllä Suomessa vedetään saman verran vettä alas kuin täällä saatetaan koko päivän aikana käyttää kotitalouden ruuanlaittoon ja peseytymiseen. 

Lähdemme matkaan kuuden hengen porukalla kolmen moottoripyörän saattueena. Matkan varrella avautuu Pohjois-Guinean ylängön huikean kauniit maisemat vuorineen ja vehreine laaksoineen. 

Ajamme tasaisen maaston halki. Se on kivikkoisessa ja kuoppaisessa Malissa harvinaisuus. – Tähän tulee Malin kansainvälinen lentoasema! Guinean Indigon koordinaattori Sow sanoo ja pysäyttää samalla moottoripyörän laakealla, jota paikalliset tosiaan jo nimittävät lentokentäksi.

– Se avataan vuonna 3000! Haha! 

Tosiaan. Aivan heti malilaiset eivät tule saamaan lentokenttää. – Välillä on vaan pakko nauraa. Meillä on niin lukemattomia ongelmia, ei sähköä, ei juoksevaa vettä, paljon sairauksia ja köyhyyttä. Huumori auttaa jaksamaan, Sow sanoo, osoittaa viereistä vuorta ja vaihtaa aihetta. 

– Näetkö tuon antennin? Tuolla ylhäällä me olimme sunnuntaina. 

Niinhän me olimme. Loura-vuorella. Se on yksi Malin upeimmista nähtävyyksistä, tähän mennessä lempipaikkani koko hallintoalueella. Nuoret juhlivat siellä esimeriksi joulua ja uutta vuotta. He menevät kuulemma istumaan niin lähelle reunaa, että yksikin kohtalokas tönäisy tai vahvempi tuulenpuuska voi töytäistä heidät alas. 

Pelkkä ajatus sai jalkani veteliksi, kun seisoin kolmen metrin päässä kielekkeeltä, enkä uskaltautunut puhaltavassa Harmattanissa lähemmäs. Näin sieluni silmin, kuinka reunalla istuvien malilaisteinien jalat heiluvat varman kuoleman yllä. Selkeällä säällä huipulta näkee Senegaliin ja Malin valtioon, mutta nyt Harmattanin hiekkapöly Saharasta peittää näkyvyyden. 

Onko kukaan koskaan pudonnut? kysyin. – Ei koskaan! Ei täällä mitään tapahdu, Sow sanoi. Vielä, ajattelen suomalaisiin turvallisuuskäsityksiin tottuneena. 

Sow käynnistää jälleen moottorin ja viiletämme halki kylien ja kumpujen kohti Pétalia, josta aloitamme hygieniakyselyiden tekemisen. Pétal tarkoittaa suomeksi kalliota tai kivenjärkälettä. Se on huikaisevan kaunis kylä kenties viiden kilometrin päässä Malin keskustasta. Olen niin maisemien pauloissa, että menetän matkan varrella käsityksen todellisesta etäisyydestä. 

Pétal on nimensä veroinen. Se uinuu hiljaisuudessa vehreiden kumpujen ja kallioiden keskellä. Sen rinteillä kasvaa arabiankahvia, papaijaa, maniokkia, appelsiineja, kaalia, sitruunaruohoa ja papuja. Vähän matkan päässä mutkittelee tie Senegaliin. 

Istumme odottamaan kyläpäällikköä. Ennen hänen tapaamistaan emme voi ryhtyä töihin. Etiketti on tärkeää, protokollan noudattaminen. Islam-oppinut, 90-vuotias Sinna Diallo ottaa meidät vastaan. Hän puhuu pulariksi. Indigon ravitsemusasiantuntija Lamine kääntää minulle ranskaksi. 

-Herra Diallo sanoo, että saapumisesi on Jumalainen tahto, se, että lensit Helsingistä Conakryyn ja tulit sieltä taksilla tänne Maliin, Lamine kääntää. Herra Diallon perheen Champion-niminen koira tassuttelee isäntänsä viereen ja pötkähtää lepäämään.

Kylien viisi haastateltavaa kotitaloutta valitaan niin, että yksi otetaan kylän keskeltä, loput neljä lännestä, idästä, pohjoisesta ja etelästä, yksi kustakin. Siirrymme haastattelemaan pohjoista perhettä. Kysymme heidän juomavedestään. Unicef ja Maailman terveysjärjestö WHO toivat kyliin Ebolan aikaan vedenpuhdistusaineita. Vanha nainen esittelee meille yhtä pulloista. Se on mennyt vanhaksi puolitoista vuotta sitten. Naisen hengitystiet ovat niin pahoin infektoituneet, ettei hänen puheestaan melkein saa selvää. 

Harvalla kyläläisellä on käytössään wc-tila. Se tarkoittaa sitä, että tuhannet ihmiset tekevät tarpeensa luontoon, jolloin myös ulosteperäiset taudit leviävät. Kontaminoituneista luonnonvesistä saadaan myös useimmiten malilaisten juomavesi sekä peltojen kasteluvesi. 

Jokaisella malilaisella on joskus ollut malaria, ”palu” kuten sitä nimitetään täällä sanasta paludisme. Tai jos ei ole, se on ihme. Malarialääkkeitä saa ilmaiseksi Malin sairaalasta. Ainakin jos ne eivät ole loppuneet kesken juuri sillä hetkellä. 

Kotitalouksien välillä Thiérno, Lamine ja Sow esittelevät minulle Pétalin hienoja kasvimaita ja istutuksia. Korkeassa heinässä farkkuihini tarttuu teräviä heinäkukintoja. Kasvin nimi on pularista ranskaan käännettynä Je t’accompagne, kuljen seuranasi. Miten kaunis nimi niin rasittavalle kasville. 

Pétalin läntiseen kotitalouteen hypitään solisevan pienen kosken poikki. Sen yli on rakennettu hutera silta puukepeistä. Kuin olisi jossain seikkailupuistossa ilman turvavaljaita, pohdin kiikkuessani sillalla ja varoessani astumasta harhaan. Sillan jälkeen pujottelemme läpi liaanien, graniittilohkareiden ja korkeiden papuviljelmien. 

Saapuessamme Pétalin toiselle laidalle juon teetä ja odotan, kun muut peseytyvät keskipäivän rukousta varten. Muslimien tulee ennen rukousta pestä kätensä, suunsa, nenänsä, kasvonsa, korvansa, käsivartensa, hiuksensa ja jalkansa. Lapset tuijottavat minua kauempaa puun takaa, kun aikuiset poistuvat rukoilemaan. Niiden nenä vuotaa. Harmattanin hiekka tukkii minunkin sieraimeni ja kuivattaa silmät ja suun. Ilmastonmuutoksen takia kuivakaudella on yhä kuivempaa ja hiekka pöllyää.

Tervehdin lapsia pulariksi. Tervehdys- ja kohteliaisuusilmausten lisäksi ainoat osaamani pularinkieliset sanat ovat tällä hetkellä työtehtävissä oppimani boobo eli vauva sekä dogu reedu, ripuli. Hei, kiitos, mitä kuuluu, hyvää kuuluu, hei hei, vauva, ripuli. En liene kovin hedelmällistä keskusteluseuraa paikallisille. Täytynee petrata hieman paikalliskielen hallintaa. Kaikki ylimääräinen energia on mennyt ranskanopiskeluun.

Eräänä päivänä olemme kaupungilla tekemässä ostoksia, kun Malin "turismivirastosta" tien toiselta puolelta kuuluu kutsu. Herra Oumar Sadiou Souaré haluaa tavata. Hän pitää kirjaa Malin turisteista. Menemme sisään pieneen toimistoon. Seinät on vuorattu hyllyillä, joilta pursuaa myynnissä olevia toimistotarvikkeita. Katson korkealla roikkuvaa taulua, jonne on kirjattu Malissa vierailleiden turistien lukumäärät vuosittain. Vuonna 2012 vierailijoita 1304, vuonna 2013 vierailijoita 837, vuonna 2014 vierailijoita 396, vuonna 2015 vierailijoita 21, vuonna 2016 vierailijoita 198. Ebola-kauhu näkyy lovena herra Souarén keräämässä tilastossa.

Kirjoitan nimeni Malin omaan pieneen vieraskirjaan ja pohdin, löytävätkö turistit tänne upeiden vuorten ja vehreiden laaksojen keskelle koskaan.

Indigon toimiston kyltti kaipaisi hieman maalia

Matkalla töihin

Loura-vuoren huipulta löytyi myös aloe vera -kasvia

Kyläpäällikkö Sinna Diallo ottaa indigolaiset vastaan Pétalissa

Unicefin ja WHO:n ebolaepidemian aikaan alueella jakamaa vedenpuhdistusainetta

Ranskanopiskelua töiden jälkeen

Kylävierailujen välissä kävimme ihastelemassa huikeita maisemia Petenalen laelta. Taustalla työkaverini Kamissa, joka uskaltautui pelottavan lähelle jyrkänteen reunaa.

Herra Souaré tilastoi tähän tauluun vuosittain Malissa vierailleiden turistien määrät.

Oumar Sadiou Souaré Malin turismitoimiston edessä

Maailma saapuu Maliin

Auberge Indigolle saapuu espanjalaisia ja saksalaisia turisteja. Koko pikkukaupunki ihmettelee, kun maailma saapuu Hore Fellon kukkulalle. Huomaan itsekin tuijottavani paikallisten tapaan hämmentyneenä, kun porteistamme astuu sisään harvinaisia ulkomaalaisia vieraita. Ilokseni osaan vielä sujuvasti saksaa pitkän tauon jälkeen. Espanjan puhuminen sen sijaan takkuaa, ja löydän sanat vain ranskaksi. Olen päivän aikana puhunut neljää eri kieltä, joten annan hyvällä omallatunnolla tämän viidennen nyt unohtua. 

Matkalaisia on kuusi, viisi eläkeläistä ja yksi nuorempi mies. He ovat ajaneet Etelä-Espanjasta Marokon ja Mauritanian halki Senegaliin ja saapuneet sieltä tänne Maliin. Toivottavasti saan itsekin olla samanlainen seikkailija eläkkeellä, ajattelen.

Seuraavana aamuna seikkailijat pakkaavat autonsa, ja lähtevät kohti Dalaban kaupunkia. Siellä on kuuluisan eteläafrikkalaisen laulajan ja ihmisoikeusaktivistin Miriam Makeban eli Mama Afrikan entinen asuintalo. Sékou Touré lahjoitti sen Makeballe tämän ollessa maanpaossa. 

Aubergella oli viime kuussa suomalainen turistiryhmä, jolta on unohtunut keittiöön Elovena-pikapuuropussi. Aloitan aamun palalla Suomea. Syön luomukaurapuuroa ja katson, kun Maailma ajaa ulos majatalon porteista ja katoaa kuoppaista mäkeä alas kohti etelää. Maailmasta on Malissa jälleen jäljellä vain Indigon suomalainen kolonia.

Malin maisemia työmatkalla

Saan kutsun paikallisen yökerhon avajaisiin. Huomaan olevani invite d’honneur, kunniavieras. Menemme paikalle paikallisten työkavereiden sekä hankematkalle saapuneen, Indigon Suomen koordinaattorin Merin kanssa. 

Club Relaxe on perustettu pieneen piskuiseen taloon kaupungin laidalla. Paikallisilla on päällä puvut ja paljetein koristellut iltapuvut. Itse saavun paikalle tyylikkäästi pinkissä tuulitakissa. Yö on kylmä, enkä ole ottanut koko reissulle mukaan muuta kuin olosuhteisiin sopivia retkivaatteita. 90-lukulaisesta juhlaeleganssistani puuttuu vain vyölaukku. Häpeän kaksi minuuttia, ostan Vimton, unohdan häpeän ja menen tanssimaan.

Klubissa pauhaa länsiafrikkalainen musiikki. Sisäkatto on vuorattu riisisäkeillä, ja foliosta on taiteltu koristeita. On ihailtavaa katsoa, miten kekseliäitä paikalliset ovat hyödyntämään niukkoja resursseja. Baaritiskin hyllyt on täytetty virvoitusjuomilla – ja hämmentävästi maitopulloilla. Alkoholia ei myydä, mutta kenties tiskin alta saa giniä. Aina välillä dj toivottaa musiikin seassa tervetulleiksi Madame Merin ja Mademoiselle Viivin. Tanssilattialla taputetaan. Malilaisten vieraanvaraisuus on liikuttavaa.

Kutsu yökerhon avajaisiin

Kouluun

Päätän Indigoon liittyvien töiden lisäksi myös tutustua paikalliseen lukioon. Koen hankkeen kannalta tärkeäksi ymmärtää ja tuntea myös muita paikallisia toimintoja ja palveluita. Sovin lukion englanninopettajan Ibrahima Sory Souarén kanssa, että tulen avustamaan englannin opetuksessa lukion viimeistä vuosikurssia, eli paikallisia abiturientteja.

Koulu on rakennettu Unescon ja Japanin kehitysapuvaroin. Ne maksavat myös opettajien palkat. Kysyn, osallistuuko valtio tai kunta jollain tapaa koulun rahoitukseen. Herra Souaré ei ole aivan varma. Oppilaiden vanhemmat kuulemma ainakin osallistuvat mahdollisuuksien mukaan kouluvälineiden ja pulpettien hankintoihin. 

Herra Souaré on opiskellut Conakryssä ja työskennellyt koululla 16 vuotta. Minut esitellään opettajainhuoneessa muille paikalla oleville opettajille. Heitä on kenties 10 ja kaikki ovat miehiä. Ainakin yksi naisopettaja kuulemma on. Hänkin opettaa englantia.

Jatkamme herra Souarén kanssa koulun tietokoneluokkaan valmistelemaan oppituntia. Tietokoneet ovat kuulemma lahja maan presidentiltä. Tai kenties tulevaisuuden asiakkaita havittelevalta Microsoftilta, pohdimme myöhemmin Aubergella indigolaisten kanssa.            

– Opettajien palkat ovat todella huonot, meillä on pulaa kaikesta, opetusvälineistä, resursseista, opettajista ja niin edelleen, herra Souaré kertoo. Yhteen luokalliseen on yhdistetty kaikki englannin tasot sujuvahkosta olemattomaan osaamiseen. Tämä ei sinänsä yllätä.

Hore Fellon lukio on rakennettu Unescon ja japanilaisen kehitysavun turvin

Luokkahuone on aivan täynnä, paikalla on yli 50 oppilasta. Ikkunoista kurkkii uteliaita päitä. Kaikki haluavat nähdä ulkomaalaisen, palan maailmaa Hore Fellon lukiolla. Esittelen itseni ja kerron Suomesta. 

Jotkut oppilaista kysyvät heti kiperiä kysymyksiä, kuten mielipidettäni siitä, mitä Guineassa pitäisi tehdä, jotta maa kehittyisi? Toiset haluavat tietää olenko naimisissa ja onko minulla lapsia, montaako kieltä osaan ja ovatko vanhempani elossa? Mikä uskontoni on? Opiskelinko ja olenko valmistunut? Mitä mieltä olen Guineasta? Mitä mieltä olen Malin säästä? Onko Suomessakin kuuma? Olenko aiemmin ollut Afrikassa? Jostain syystä Finland muuttuu täällä usein paikallisten suussa sanaksi Firland.

Luokassa on vain muutama tyttö, kaikki loput viitisenkymmentä ovat poikia. Tai nuoria naisia ja miehiä, sillä vanhimmat oppilaat ovat 25-vuotiaita. Joka tapauksessa on helppo huomata heti käytännössä se, miten tyttöjen keskeytynyt koulunkäynti on Malissa ongelma. On myös kuulemma tavallista, että monet oppilaista eivät läpäise loppukokeita ja pääse ylioppilaaksi. Siksi moni aloittaa vastaamalla jos valmistun kun kysyn, mitä kukin haluaisi tehdä lukion jälkeen. Hintavissa yksityiskouluissa tilanne on ilmeisesti toinen: ne monesti ostavat opetusministeriön hyväksymiä ylioppilastutkintotodistuksia oppilaille, joten yksityiskouluista kaikki valmistuvat, vaikka loppukoe menisikin mönkään.

Opettaja toivoo, että puhun luokan kanssa kehityskysymyksistä. Keskustelun käynnistäminen on haastavaa. Täällä koululaiset eivät selkeästi ole tottuneet keskustelevaan opetukseen saati siihen, että heidän mielipidettään kysyttäisiin. Käsiä nousee. Huoneessa kaikuu Miss, miss! Oppilaat vastaavat kaikkeen muuhun paitsi siihen, mitä kysyn. Yritän silti.

 – Maan ensimmäinen presidentti Sékou Touré sanoi, että elämme mieluummin vapaina ja köyhinä kuin rikkaina ja orjina. Olemme olleet köyhiä ja meillä on ollut ongelmia itsenäistymisestä asti, sanoo eräs oppilaista, joka osaa hieman enemmän englantia. Kysyn luokalta, mitä ajatuksia heillä on tästä. Monta kättä nousee ja huuto alkaa ranskaksi.  – En ole samaa mieltä ensimmäisen presidentin kanssa. Ihminen ei ole vapaa, jos hän on köyhä. Köyhä on yhtä lailla orja, koska ei voi tehdä mitään, sama nuori mies jatkaa englanniksi.

Englanninopettaja Ibrahima Sory Souaré jakaa puheenvuoroja oppitunnin kielioppiosuudella. Tänään opetellaan aktiivia ja passiivia

Kysyn oppilailta, mitkä heidän mielestään ovat maan suurimmat kehityshaasteet. Moni viittaa, ja toistaa aina samoja asioita kuin edellinen viittaaja: ongelmia ovat huonot tiet, huono hallitus, heikko taloustilanne, työttömyys. Se, ettei ole sähköä. Kun kommentit alkavat toistaa itseään, kysyn oppilaiden mielipidettä sosiaalisista haasteista Guineassa, kuten yhdenvertaisuudesta, sukupuolten välisestä tasa-arvosta, koulutuksesta ja niin edelleen. 

Luokka tuijottaa minua, ja hetkeä aiemmin vallinnut huuto ja kaaos on hiljentynyt. Kukaan ei sano mitään. Sitten joku viittaa. – Isoin ongelma on se, ettei meillä ole sähköä eikä kunnon teitä, hän palaa aiemmin kuultuun mantraan. Yritän jälleen selittää. En tiedä onko kyseessä oppilaiden huono englannintaito vai se, että aiheesta ei haluta, osata tai uskalleta puhua muiden kuullen.

Kun oppitunti päättyy, kaikki ryntäävät luokseni ottamaan valokuvia älypuhelimillaan. Melkein puristun kiljuvan ihmismassan sekaan. En edes halua tietää, monessako somekanavassa naamani on tänään. I love you! I love you! kaikuu huuto, kun vihdoin luovin tieni ihmismeren läpi kohti ovea ja ulkoilmaa ja lähden pois. Ostan pihalta papuleivän ja kävelen kotiin. 

Seuraavana päivänä englanninopettaja Souaré tulee käymään Indigon toimistolla. Hän pyytää, että valmistelisimme yhdessä ensi viikoksi keskustelevan oppitunnin naisten asemasta Guineassa. Sovimme tekevämme niin.

Iltapäivällä työkaverini unohtaa toimiston pihaportin auki. Avonaisesta ovesta astelee sisään toimistoon pieni lammaslauma.