– Konkon! Bonjour! Vous
allez bien?
Viisi nuorta miestä seisoo
kotiovellani. He ovat Hore Fellon lukiolaisia, huomaan sen sinisistä housuista
ja valkoisista paidoista. He ovat kuulleet, että opetan englantia
yhteiskuntatieteisiin suuntautuneille lukiolaisille. Nämä nuoret ovat
matematiikkaluokalla. He pyytävät, että tulisin opettamaan myös heitä. Lupaan
”katsoa” kalenteriani ja palata asiaan.
En tietenkään kehtaa kieltäytyä.
Enkä haluakaan, mutta on vaikea löytää aikaa kaikkeen, kun toimistollakin on
tehtävää. Sana suomalaisesta englanninopettajasta Hore Fellon lukiolla on
kiirinyt kulovalkean tavoin halki Malin. Myös ”hotellinjohtajamme” JB ostaa
vihon, ja pyytää englannin yksityistunteja. Samoin lukion opettajat. Ja
työkaverini. Halu oppia englantia on täällä valtava, ja paikallisia englantia
taitavia opettajia on vain muutama. Aloitin opettamisen ylimääräisenä
”harrastuksena”, mutta nyt sitä voisi tehdä päivätyönä.
Julkisen puolen opettajien
palkat ovat Guineassa huonot, ja tälläkin viikolla opettajat ovat lakossa.
Aamuisin seison terassilla pesemässä hampaita ja katson, kun lapset ja nuoret
vaeltavat koululle. Aamupalalle ehtiessäni he palaavat aaltona takaisin samaa reittiä.
Ei koulua tänäänkään.
Koulut ovat saattaneet olla
Malissa poikki joskus jopa puoli vuotta. Se on pitkä aika lapsille ja nuorille
ilman koulua. Keskiverto-opettaja tienaa julkisessa koulussa noin 180 euroa
kuukaudessa. Jotkut oppilaista kävelevät lähimmälle yläasteelle ja lukiolle
kaksi tuntia suuntaansa. Ei ihme, että osa nukkuu tunnilla.
Itsenäisyyspäiväpakko
Englanninopettaja herra
Souaré kutsuu minut kotikyläänsä Tyoukoudhiin tapaamaan sukuaan. Hänen vaimonsa
on biologianopettaja samassa lukiossa. Perheellä on kotikylän lisäksi koti myös
keskustassa, sillä kylissä ei ole päivähoitoa parin 3- ja 6-vuotiaille
lapsille.
Viiletämme jälleen
moottoripyörällä kaupungista syvemmälle periferiaan tavan mukaan ilman kypäriä.
Se on toisinaan tavattoman vaarallista, mutta pidän siitä silti. Matkalla
keskustelemme koulutuksen tärkeydestä kehityksessä. Herra Souaré kysyy minulta,
mitä suomalaisopettajat tienaavat. Kerron, eikä hän ole uskoa korviaan.
Yritän selittää, että
toisaalta myös elinkustannukset Suomessa ovat todella korkeita, eivät opettajat
varsinaisia kroisoksia ole, vaikka se siltä kuulostaakin täkäläiseen
mittapuuhun verrattuna. Mutta arvostettuja ja päteviä suomalaiset opettajat
kyllä ovat, ja alan opiskelupaikat ovat hyvin kilpailtuja, kerron. Ja toisaalta
jokainen hyvinvointivaltiomme huolenpidosta nauttiva keskivertosuomalainen on
jo yksistään tämän oikeuden turvin satumaisen rikas verrattuna
keskivertoguinealaiseen.
Istumme herra Souarén
olohuoneessa ja juomme teetä. Hänellä on paljon mielipiteitä siitä, mikä hänen
kotimaassaan kiikastaa.
– Guinean on ollut vaikea
kehittyä ilman Ranskaa, katso Senegalia ja Norsunluurannikkoa! Ne ovat saaneet
taloudellista tukea ja muuta apua Ranskalta ja ovat nyt kehityksessä Guinean
edellä. Mutta loppujen lopuksi kaikki Guinean köyhyys on huonon hallinnon ja
heikkolaatuisen koulutuksen syytä.
Onko Ranskalla vanhana
siirtomaaherrana mielestäsi siis velvollisuus auttaa Guineaa? kysyn.
– On, ehdottomasti. Mutta
Ranskalla on pitkään ollut kaunaa Guineaa kohtaan. Guinea oli ensimmäinen Ranskan
Länsi-Afrikan maa, joka vaati itsenäisyyttä. Ranska on ollut katkera ja
rangaissut meitä siitä.
On totta, että Ranska
katkaisi diplomatiasuhteet Guineaan vuonna 1958. Ne palautettiin vuonna 1975.
Nykyään Ranskalla on paljon esimerkiksi kehitysyhteistyöprojekteja Guineassa.
– Senegal on ihannemaa!
Siellä on sähköt kaikkialla, hyvät tiet ja toimiva demokratia.
Malissa ihaillaan paljon
ulkomaita, etenkin naapurimaata Senegalia. Täällä haaveillaan siitä, että
jonain päivänä Malissakin olisi päällystetyt tiet ja sähköt joka kodissa.
Senegalia on pidetty esimerkiksi demokratian mallimaana Länsi-Afrikassa. On
totta, että se on hieman kehittyneempi kuin Guinea. Mutta ei Senegalkaan mikään
hyvinvointivaltio ole.
Puhumme Suomen lähestyvästä
satavuotisjuhlasta. Herra Souaré kysyy, järjestänkö malilaisille juhlat
satavuotiaan Suomen kunniaksi. Villeimmissä ehdotuksissa on jo vaadittu, että
Guinean ulkoministeri kutsutaan Maliin tapaamaan minua ja tuomaan terveiset
satavuotiaalle Suomelle. Katsotaan miten käy. Tokkopa kuitenkaan korkeantason
diplomatiaa harjoitetaan, mutta kenties ruohonjuuritason
korvapuustidiplomatiaa. Lähiuuniamme voi vuokrata myös omaan leivontaan.
– Guinealaiset eivät juhli
täkäläistä itsenäisyyspäivää kovinkaan innokkaasti, ihmiset ovat niin
pettyneitä itsenäisyyden aikaan, herra Souaré kertoo. Kehitys junnaa
paikallaan, eikä itsenäisyys ole tuonut toivottuja parannuksia maan
elinoloihin.
Ensimmäisen presidentin
Sékou Tourén aikaan 1960- ja 1970-luvuilla itsenäisyyspäivän juhliminen oli
pakollista. Oli urheilutapahtumia, teatteria ja juhlapuheita. Toisen
presidentin Lansana Contén aikaan 1980-luvulta lähtien itsenäisyyttä juhlittiin
vähemmän. Nykyään kuulemma vain armeijan edustajat ja hallinnon virkamiehet ja
muutamat muut osallistuvat aktiivisesti.
Jää tänne, jää kokonaan
Herra Souarén äiti, 85, tuo
olohuoneeseen saavillisen paistettuja perunoita ja kuusi omelettia. Luulen,
että syömme yhdessä perheen kesken. Hämmästyksekseni herra Souaré ja muu perhe
sanookin bon appetit! ja poistuu ovesta ulos. Minut jätetään yksin pimeään
ikkunattomaan huoneeseen.
Hämmentyneenä syön hetken
aikaa yksin ja kurkkaan sitten kiusaantuneena ulos ovesta. Perhe istuu
kauniissa ulkoilmassa puun alla varjossa syömässä riisiä yhteiseltä lautaselta.
Kysyn, haluavatko he perunoita ja omelettia. Vastaus on jyrkkä ei.
– Kaikki on sinulle! Äiti
näki aivan todella paljon vaivaa, syö kaikki, herra Souaré sanoo iloisesti.
Täällä vieraat on tapana
laittaa yksin syömään pimeisiin sisätiloihin, kun muu perhe syö ulkona.
Kummallinen tapa jopa näin suomalaiseen hiljaisuuskulttuuriin tottuneen
näkökulmasta.
Herra Souarén äiti tulee
huoneeseen. Äiti on kovin laiha ja kävelee vaikeasti. Hän istuu huoneen
nurkkaan kasattujen muovituolien päälle ikään kuin vahtimaan ja komentaa
pulariksi, että syö! Syö paljon! Sitten hän torkahtaa. Kun hän muutaman
minuutin päästä herää, hän komentaa jälleen syömään lisää. Sitten hän taas torkahtaa
muovivaltaistuimelleen.
En mitenkään jaksa kaikkea.
Vanha äiti herää taas.
– Jää tänne! Jää kokonaan,
hän sanoo. Jäätkö yöksi?
Pahoittelen, etten tällä
kertaa pysty jäämään.
– Hyvä on. Mutta huomenna
aamulla lähden silti kanssasi yhtä matkaa täältä kaupunkiin, hän sanoo,
virnistää ja katoaa terassille torkkumaan.
Myös herra Souaré on muiden
opettajien tapaan lakossa. Matkalla kotiin kysyn, miksi hän alun perin halusi
opettajaksi.
– En ensin varsinaisesti
halunnut. Ajattelin, että se on väylä julkishallinnon töihin. Mutta opettaminen
on totta kai tärkeää, koulutus on kehityksen perusta.
Töissä työkaverini kertoo,
ettei hänen teini-ikäinen lapsensa Conakryssä ole voinut osallistua
yksityiskoulun opetukseen, vaikka yksityiskoulujen opettajat eivät ole lakossa:
julkisen koulun oppilaat heittävät yksityiskoulun oppilaita kivillä ja
hiekalla, jos ”rikkurit” yrittävät kouluun.