Kuusi omelettia ja yksi lakko

– Konkon! Bonjour! Vous allez bien?

Viisi nuorta miestä seisoo kotiovellani. He ovat Hore Fellon lukiolaisia, huomaan sen sinisistä housuista ja valkoisista paidoista. He ovat kuulleet, että opetan englantia yhteiskuntatieteisiin suuntautuneille lukiolaisille. Nämä nuoret ovat matematiikkaluokalla. He pyytävät, että tulisin opettamaan myös heitä. Lupaan ”katsoa” kalenteriani ja palata asiaan.

En tietenkään kehtaa kieltäytyä. Enkä haluakaan, mutta on vaikea löytää aikaa kaikkeen, kun toimistollakin on tehtävää. Sana suomalaisesta englanninopettajasta Hore Fellon lukiolla on kiirinyt kulovalkean tavoin halki Malin. Myös ”hotellinjohtajamme” JB ostaa vihon, ja pyytää englannin yksityistunteja. Samoin lukion opettajat. Ja työkaverini. Halu oppia englantia on täällä valtava, ja paikallisia englantia taitavia opettajia on vain muutama. Aloitin opettamisen ylimääräisenä ”harrastuksena”, mutta nyt sitä voisi tehdä päivätyönä.

Julkisen puolen opettajien palkat ovat Guineassa huonot, ja tälläkin viikolla opettajat ovat lakossa. Aamuisin seison terassilla pesemässä hampaita ja katson, kun lapset ja nuoret vaeltavat koululle. Aamupalalle ehtiessäni he palaavat aaltona takaisin samaa reittiä. Ei koulua tänäänkään.

Koulut ovat saattaneet olla Malissa poikki joskus jopa puoli vuotta. Se on pitkä aika lapsille ja nuorille ilman koulua. Keskiverto-opettaja tienaa julkisessa koulussa noin 180 euroa kuukaudessa. Jotkut oppilaista kävelevät lähimmälle yläasteelle ja lukiolle kaksi tuntia suuntaansa. Ei ihme, että osa nukkuu tunnilla.

Itsenäisyyspäiväpakko

Englanninopettaja herra Souaré kutsuu minut kotikyläänsä Tyoukoudhiin tapaamaan sukuaan. Hänen vaimonsa on biologianopettaja samassa lukiossa. Perheellä on kotikylän lisäksi koti myös keskustassa, sillä kylissä ei ole päivähoitoa parin 3- ja 6-vuotiaille lapsille.

Viiletämme jälleen moottoripyörällä kaupungista syvemmälle periferiaan tavan mukaan ilman kypäriä. Se on toisinaan tavattoman vaarallista, mutta pidän siitä silti. Matkalla keskustelemme koulutuksen tärkeydestä kehityksessä. Herra Souaré kysyy minulta, mitä suomalaisopettajat tienaavat. Kerron, eikä hän ole uskoa korviaan.

Yritän selittää, että toisaalta myös elinkustannukset Suomessa ovat todella korkeita, eivät opettajat varsinaisia kroisoksia ole, vaikka se siltä kuulostaakin täkäläiseen mittapuuhun verrattuna. Mutta arvostettuja ja päteviä suomalaiset opettajat kyllä ovat, ja alan opiskelupaikat ovat hyvin kilpailtuja, kerron. Ja toisaalta jokainen hyvinvointivaltiomme huolenpidosta nauttiva keskivertosuomalainen on jo yksistään tämän oikeuden turvin satumaisen rikas verrattuna keskivertoguinealaiseen.

Istumme herra Souarén olohuoneessa ja juomme teetä. Hänellä on paljon mielipiteitä siitä, mikä hänen kotimaassaan kiikastaa.

– Guinean on ollut vaikea kehittyä ilman Ranskaa, katso Senegalia ja Norsunluurannikkoa! Ne ovat saaneet taloudellista tukea ja muuta apua Ranskalta ja ovat nyt kehityksessä Guinean edellä. Mutta loppujen lopuksi kaikki Guinean köyhyys on huonon hallinnon ja heikkolaatuisen koulutuksen syytä.

Onko Ranskalla vanhana siirtomaaherrana mielestäsi siis velvollisuus auttaa Guineaa? kysyn.

– On, ehdottomasti. Mutta Ranskalla on pitkään ollut kaunaa Guineaa kohtaan. Guinea oli ensimmäinen Ranskan Länsi-Afrikan maa, joka vaati itsenäisyyttä. Ranska on ollut katkera ja rangaissut meitä siitä.

On totta, että Ranska katkaisi diplomatiasuhteet Guineaan vuonna 1958. Ne palautettiin vuonna 1975. Nykyään Ranskalla on paljon esimerkiksi kehitysyhteistyöprojekteja Guineassa.

– Senegal on ihannemaa! Siellä on sähköt kaikkialla, hyvät tiet ja toimiva demokratia.

Malissa ihaillaan paljon ulkomaita, etenkin naapurimaata Senegalia. Täällä haaveillaan siitä, että jonain päivänä Malissakin olisi päällystetyt tiet ja sähköt joka kodissa. Senegalia on pidetty esimerkiksi demokratian mallimaana Länsi-Afrikassa. On totta, että se on hieman kehittyneempi kuin Guinea. Mutta ei Senegalkaan mikään hyvinvointivaltio ole.

Puhumme Suomen lähestyvästä satavuotisjuhlasta. Herra Souaré kysyy, järjestänkö malilaisille juhlat satavuotiaan Suomen kunniaksi. Villeimmissä ehdotuksissa on jo vaadittu, että Guinean ulkoministeri kutsutaan Maliin tapaamaan minua ja tuomaan terveiset satavuotiaalle Suomelle. Katsotaan miten käy. Tokkopa kuitenkaan korkeantason diplomatiaa harjoitetaan, mutta kenties ruohonjuuritason korvapuustidiplomatiaa. Lähiuuniamme voi vuokrata myös omaan leivontaan.

– Guinealaiset eivät juhli täkäläistä itsenäisyyspäivää kovinkaan innokkaasti, ihmiset ovat niin pettyneitä itsenäisyyden aikaan, herra Souaré kertoo. Kehitys junnaa paikallaan, eikä itsenäisyys ole tuonut toivottuja parannuksia maan elinoloihin.

Ensimmäisen presidentin Sékou Tourén aikaan 1960- ja 1970-luvuilla itsenäisyyspäivän juhliminen oli pakollista. Oli urheilutapahtumia, teatteria ja juhlapuheita. Toisen presidentin Lansana Contén aikaan 1980-luvulta lähtien itsenäisyyttä juhlittiin vähemmän. Nykyään kuulemma vain armeijan edustajat ja hallinnon virkamiehet ja muutamat muut osallistuvat aktiivisesti.

Jää tänne, jää kokonaan

Herra Souarén äiti, 85, tuo olohuoneeseen saavillisen paistettuja perunoita ja kuusi omelettia. Luulen, että syömme yhdessä perheen kesken. Hämmästyksekseni herra Souaré ja muu perhe sanookin bon appetit! ja poistuu ovesta ulos. Minut jätetään yksin pimeään ikkunattomaan huoneeseen.

Hämmentyneenä syön hetken aikaa yksin ja kurkkaan sitten kiusaantuneena ulos ovesta. Perhe istuu kauniissa ulkoilmassa puun alla varjossa syömässä riisiä yhteiseltä lautaselta. Kysyn, haluavatko he perunoita ja omelettia. Vastaus on jyrkkä ei.

– Kaikki on sinulle! Äiti näki aivan todella paljon vaivaa, syö kaikki, herra Souaré sanoo iloisesti.

Täällä vieraat on tapana laittaa yksin syömään pimeisiin sisätiloihin, kun muu perhe syö ulkona. Kummallinen tapa jopa näin suomalaiseen hiljaisuuskulttuuriin tottuneen näkökulmasta.

Herra Souarén äiti tulee huoneeseen. Äiti on kovin laiha ja kävelee vaikeasti. Hän istuu huoneen nurkkaan kasattujen muovituolien päälle ikään kuin vahtimaan ja komentaa pulariksi, että syö! Syö paljon! Sitten hän torkahtaa. Kun hän muutaman minuutin päästä herää, hän komentaa jälleen syömään lisää. Sitten hän taas torkahtaa muovivaltaistuimelleen.

En mitenkään jaksa kaikkea. Vanha äiti herää taas.

– Jää tänne! Jää kokonaan, hän sanoo. Jäätkö yöksi?

Pahoittelen, etten tällä kertaa pysty jäämään.

– Hyvä on. Mutta huomenna aamulla lähden silti kanssasi yhtä matkaa täältä kaupunkiin, hän sanoo, virnistää ja katoaa terassille torkkumaan.

Myös herra Souaré on muiden opettajien tapaan lakossa. Matkalla kotiin kysyn, miksi hän alun perin halusi opettajaksi.

– En ensin varsinaisesti halunnut. Ajattelin, että se on väylä julkishallinnon töihin. Mutta opettaminen on totta kai tärkeää, koulutus on kehityksen perusta.

Töissä työkaverini kertoo, ettei hänen teini-ikäinen lapsensa Conakryssä ole voinut osallistua yksityiskoulun opetukseen, vaikka yksityiskoulujen opettajat eivät ole lakossa: julkisen koulun oppilaat heittävät yksityiskoulun oppilaita kivillä ja hiekalla, jos ”rikkurit” yrittävät kouluun.