Maailma saapuu Maliin

Auberge Indigolle saapuu espanjalaisia ja saksalaisia turisteja. Koko pikkukaupunki ihmettelee, kun maailma saapuu Hore Fellon kukkulalle. Huomaan itsekin tuijottavani paikallisten tapaan hämmentyneenä, kun porteistamme astuu sisään harvinaisia ulkomaalaisia vieraita. Ilokseni osaan vielä sujuvasti saksaa pitkän tauon jälkeen. Espanjan puhuminen sen sijaan takkuaa, ja löydän sanat vain ranskaksi. Olen päivän aikana puhunut neljää eri kieltä, joten annan hyvällä omallatunnolla tämän viidennen nyt unohtua. 

Matkalaisia on kuusi, viisi eläkeläistä ja yksi nuorempi mies. He ovat ajaneet Etelä-Espanjasta Marokon ja Mauritanian halki Senegaliin ja saapuneet sieltä tänne Maliin. Toivottavasti saan itsekin olla samanlainen seikkailija eläkkeellä, ajattelen.

Seuraavana aamuna seikkailijat pakkaavat autonsa, ja lähtevät kohti Dalaban kaupunkia. Siellä on kuuluisan eteläafrikkalaisen laulajan ja ihmisoikeusaktivistin Miriam Makeban eli Mama Afrikan entinen asuintalo. Sékou Touré lahjoitti sen Makeballe tämän ollessa maanpaossa. 

Aubergella oli viime kuussa suomalainen turistiryhmä, jolta on unohtunut keittiöön Elovena-pikapuuropussi. Aloitan aamun palalla Suomea. Syön luomukaurapuuroa ja katson, kun Maailma ajaa ulos majatalon porteista ja katoaa kuoppaista mäkeä alas kohti etelää. Maailmasta on Malissa jälleen jäljellä vain Indigon suomalainen kolonia.

Malin maisemia työmatkalla

Saan kutsun paikallisen yökerhon avajaisiin. Huomaan olevani invite d’honneur, kunniavieras. Menemme paikalle paikallisten työkavereiden sekä hankematkalle saapuneen, Indigon Suomen koordinaattorin Merin kanssa. 

Club Relaxe on perustettu pieneen piskuiseen taloon kaupungin laidalla. Paikallisilla on päällä puvut ja paljetein koristellut iltapuvut. Itse saavun paikalle tyylikkäästi pinkissä tuulitakissa. Yö on kylmä, enkä ole ottanut koko reissulle mukaan muuta kuin olosuhteisiin sopivia retkivaatteita. 90-lukulaisesta juhlaeleganssistani puuttuu vain vyölaukku. Häpeän kaksi minuuttia, ostan Vimton, unohdan häpeän ja menen tanssimaan.

Klubissa pauhaa länsiafrikkalainen musiikki. Sisäkatto on vuorattu riisisäkeillä, ja foliosta on taiteltu koristeita. On ihailtavaa katsoa, miten kekseliäitä paikalliset ovat hyödyntämään niukkoja resursseja. Baaritiskin hyllyt on täytetty virvoitusjuomilla – ja hämmentävästi maitopulloilla. Alkoholia ei myydä, mutta kenties tiskin alta saa giniä. Aina välillä dj toivottaa musiikin seassa tervetulleiksi Madame Merin ja Mademoiselle Viivin. Tanssilattialla taputetaan. Malilaisten vieraanvaraisuus on liikuttavaa.

Kutsu yökerhon avajaisiin

Kouluun

Päätän Indigoon liittyvien töiden lisäksi myös tutustua paikalliseen lukioon. Koen hankkeen kannalta tärkeäksi ymmärtää ja tuntea myös muita paikallisia toimintoja ja palveluita. Sovin lukion englanninopettajan Ibrahima Sory Souarén kanssa, että tulen avustamaan englannin opetuksessa lukion viimeistä vuosikurssia, eli paikallisia abiturientteja.

Koulu on rakennettu Unescon ja Japanin kehitysapuvaroin. Ne maksavat myös opettajien palkat. Kysyn, osallistuuko valtio tai kunta jollain tapaa koulun rahoitukseen. Herra Souaré ei ole aivan varma. Oppilaiden vanhemmat kuulemma ainakin osallistuvat mahdollisuuksien mukaan kouluvälineiden ja pulpettien hankintoihin. 

Herra Souaré on opiskellut Conakryssä ja työskennellyt koululla 16 vuotta. Minut esitellään opettajainhuoneessa muille paikalla oleville opettajille. Heitä on kenties 10 ja kaikki ovat miehiä. Ainakin yksi naisopettaja kuulemma on. Hänkin opettaa englantia.

Jatkamme herra Souarén kanssa koulun tietokoneluokkaan valmistelemaan oppituntia. Tietokoneet ovat kuulemma lahja maan presidentiltä. Tai kenties tulevaisuuden asiakkaita havittelevalta Microsoftilta, pohdimme myöhemmin Aubergella indigolaisten kanssa.            

– Opettajien palkat ovat todella huonot, meillä on pulaa kaikesta, opetusvälineistä, resursseista, opettajista ja niin edelleen, herra Souaré kertoo. Yhteen luokalliseen on yhdistetty kaikki englannin tasot sujuvahkosta olemattomaan osaamiseen. Tämä ei sinänsä yllätä.

Hore Fellon lukio on rakennettu Unescon ja japanilaisen kehitysavun turvin

Luokkahuone on aivan täynnä, paikalla on yli 50 oppilasta. Ikkunoista kurkkii uteliaita päitä. Kaikki haluavat nähdä ulkomaalaisen, palan maailmaa Hore Fellon lukiolla. Esittelen itseni ja kerron Suomesta. 

Jotkut oppilaista kysyvät heti kiperiä kysymyksiä, kuten mielipidettäni siitä, mitä Guineassa pitäisi tehdä, jotta maa kehittyisi? Toiset haluavat tietää olenko naimisissa ja onko minulla lapsia, montaako kieltä osaan ja ovatko vanhempani elossa? Mikä uskontoni on? Opiskelinko ja olenko valmistunut? Mitä mieltä olen Guineasta? Mitä mieltä olen Malin säästä? Onko Suomessakin kuuma? Olenko aiemmin ollut Afrikassa? Jostain syystä Finland muuttuu täällä usein paikallisten suussa sanaksi Firland.

Luokassa on vain muutama tyttö, kaikki loput viitisenkymmentä ovat poikia. Tai nuoria naisia ja miehiä, sillä vanhimmat oppilaat ovat 25-vuotiaita. Joka tapauksessa on helppo huomata heti käytännössä se, miten tyttöjen keskeytynyt koulunkäynti on Malissa ongelma. On myös kuulemma tavallista, että monet oppilaista eivät läpäise loppukokeita ja pääse ylioppilaaksi. Siksi moni aloittaa vastaamalla jos valmistun kun kysyn, mitä kukin haluaisi tehdä lukion jälkeen. Hintavissa yksityiskouluissa tilanne on ilmeisesti toinen: ne monesti ostavat opetusministeriön hyväksymiä ylioppilastutkintotodistuksia oppilaille, joten yksityiskouluista kaikki valmistuvat, vaikka loppukoe menisikin mönkään.

Opettaja toivoo, että puhun luokan kanssa kehityskysymyksistä. Keskustelun käynnistäminen on haastavaa. Täällä koululaiset eivät selkeästi ole tottuneet keskustelevaan opetukseen saati siihen, että heidän mielipidettään kysyttäisiin. Käsiä nousee. Huoneessa kaikuu Miss, miss! Oppilaat vastaavat kaikkeen muuhun paitsi siihen, mitä kysyn. Yritän silti.

 – Maan ensimmäinen presidentti Sékou Touré sanoi, että elämme mieluummin vapaina ja köyhinä kuin rikkaina ja orjina. Olemme olleet köyhiä ja meillä on ollut ongelmia itsenäistymisestä asti, sanoo eräs oppilaista, joka osaa hieman enemmän englantia. Kysyn luokalta, mitä ajatuksia heillä on tästä. Monta kättä nousee ja huuto alkaa ranskaksi.  – En ole samaa mieltä ensimmäisen presidentin kanssa. Ihminen ei ole vapaa, jos hän on köyhä. Köyhä on yhtä lailla orja, koska ei voi tehdä mitään, sama nuori mies jatkaa englanniksi.

Englanninopettaja Ibrahima Sory Souaré jakaa puheenvuoroja oppitunnin kielioppiosuudella. Tänään opetellaan aktiivia ja passiivia

Kysyn oppilailta, mitkä heidän mielestään ovat maan suurimmat kehityshaasteet. Moni viittaa, ja toistaa aina samoja asioita kuin edellinen viittaaja: ongelmia ovat huonot tiet, huono hallitus, heikko taloustilanne, työttömyys. Se, ettei ole sähköä. Kun kommentit alkavat toistaa itseään, kysyn oppilaiden mielipidettä sosiaalisista haasteista Guineassa, kuten yhdenvertaisuudesta, sukupuolten välisestä tasa-arvosta, koulutuksesta ja niin edelleen. 

Luokka tuijottaa minua, ja hetkeä aiemmin vallinnut huuto ja kaaos on hiljentynyt. Kukaan ei sano mitään. Sitten joku viittaa. – Isoin ongelma on se, ettei meillä ole sähköä eikä kunnon teitä, hän palaa aiemmin kuultuun mantraan. Yritän jälleen selittää. En tiedä onko kyseessä oppilaiden huono englannintaito vai se, että aiheesta ei haluta, osata tai uskalleta puhua muiden kuullen.

Kun oppitunti päättyy, kaikki ryntäävät luokseni ottamaan valokuvia älypuhelimillaan. Melkein puristun kiljuvan ihmismassan sekaan. En edes halua tietää, monessako somekanavassa naamani on tänään. I love you! I love you! kaikuu huuto, kun vihdoin luovin tieni ihmismeren läpi kohti ovea ja ulkoilmaa ja lähden pois. Ostan pihalta papuleivän ja kävelen kotiin. 

Seuraavana päivänä englanninopettaja Souaré tulee käymään Indigon toimistolla. Hän pyytää, että valmistelisimme yhdessä ensi viikoksi keskustelevan oppitunnin naisten asemasta Guineassa. Sovimme tekevämme niin.

Iltapäivällä työkaverini unohtaa toimiston pihaportin auki. Avonaisesta ovesta astelee sisään toimistoon pieni lammaslauma.