On jaraama! Tervehdin teitä!

At the time of research very few travellers were heading to Guinea.

(Lonely Planet West Africa –matkaoppaan kirjoittajat selittävät, miksi teoksen Guinea-osuuden pituus on vain kaksi aukeamaa) 

Ensimmäisen viikkoni perusteella yllä oleva vaikuttaa paikkansa pitävältä kommentilta. Saavuin Guineaan lauantaina 21. lokakuuta 2017. Tai tarkemmin sanottuna minä, muutama paikallinen sekä kourallinen kiinalaisia liikemiehiä Ethiopian Airlinesin lennolla Addis Abebasta Guinean pääkaupunkiin Conakryyn. Guineassa sijaitsee kolmekymmentä prosenttia maailman bauksiittivarannoista, ja pohdin liittyikö kiinalaisten saapuminen bauksiittibisnekseen. Toisaalta kiinalaiset tekevät yhä enenevissä määrin kaikentyyppistä liiketoimintaa ympäri Afrikkaa. Guineassa kiinalaiset toimivat myös muun muassa lääketeollisuudessa ja rakennusalalla.

Guinea on Ranskan entinen siirtomaa, ja se itsenäistyi vuonna 1958. Guinean itsenäistyminen oli samalla Ranskan vallan lopun alku Länsi-Afrikassa. Guinean Sekou Touré oli ainoa länsiafrikkalainen johtaja, joka torjui Ranskan tarjoaman Länsi-Afrikan kansainyhteisön, ja vaati täyttä itsenäisyyttä. Ranska reagoi vaatimukseen lopettamalla seinään kaiken teknisen ja taloudellisen avunannon maahan. Seurauksena oli massiivinen pääomapako. 

Ranskan vetäytymisen jälkeen Guineassa alettiin harjoittaa Tourén ideologian mukaista politiikkaa, joka oli sekoitus sosialismia, nationalismia, islamia, afrikkalaisuutta ja yksinvaltaa. 1960- ja 70-luvuilla maassa kansallistettiin ja valtiollistettiin urakalla, ja yksityiskauppa kiellettiin. Esimerkiksi maatalous kollektivisoitiin. Samaan aikaan valtio kuitenkin otti vastaan kapitalististen maiden, kuten Yhdysvaltojen, kehitysapua ja investointeja. 

Tourén sosialistisen hallinnon vastustajia vainottiin, vangittiin, karkotettiin maasta ja tapettiin. Arvioiden mukaan kolmasosa maan asukkaista pakeni Tourén 25-vuotisen hallintokauden aikana. Touré kuoli vuonna 1984, ja Lansana Contè otti maan poliittisen vallan rauhanomaisella sotilasvallankaappauksella. Tuoreena talous- ja sosiaalihistoriasta valmistuneena maisterina haluan täällä ollessani paneutua lisää maan mielenkiintoiseen historiaan. 

Hirmuvallasta huolimatta Tourén aikaan Guineassa oli kuitenkin enemmän ruokaa, teollisuutta, töitä, energiaa, toimivia kouluja sekä vähemmän korruptiota. Nykyään Guinea on yksi maailman köyhimmistä valtioista, vaikka se onkin mineraalivaroiltaan yksi Afrikan rikkaimmista maista. Olen tullut tänne pariksi kuukaudeksi töihin suomalaisen kehitysmaayhdistys Indigo ry:n kehitysyhteistyöhankkeeseen, joka sijaitsee Pohjois-Guineassa Malin hallintoalueella. 

Malia, jossa oleskelen, ei siis kannata sekoittaa Malin valtioon, joka on Guinean naapurimaa. Senegalin rajan tuntumassa sijaitseva Malin kunta kuuluu Guinean köyhimpiin alueisiin. Valtaosa täällä asuvista paikallisista saa elantonsa maataloudesta. Alueella ei ole yleistä sähköverkostoa, juoksevaa vettä saati päällystettyjä teitä. Malin alue on Guinean opposition vahvoja alueita, joten sen kehittäminen ei ole maan nykyhallinnon prioriteetti.

Matka Maliin

Conakrystä jatkoin matkaa Labén kaupunkiin ja siitä Maliin. Matkustaminen Guineassa on haastavaa: maan infrastruktuuri ja liikenneverkosto ei niin sanotusti ole turismivalmis. Pääkaupungin ulkopuolella palveluiden ja tavaroiden saatavuus ei ole itsestäänselvyys. Paikallinen pitkän matkan kulkuväline on paikallistaksit. Aikatauluja ei ole, sillä taksit lähtevät matkaan vasta sitten, kun jokainen paikka on myyty. Autot myydään täyteen niin, että etupenkki koostuu kahdesta myytävästä paikasta, ja kolmen istuttava takapenkki myydään neljälle. Ostin kaksi lippua, jotta mahduin etupenkillä istumaan kaikkien tavaroideni kanssa. 

En ole koskaan nähnyt missään yhtä kivisiä ja kuoppaisia, huonokuntoisia teitä kuin täällä. Punainen hiekka pöllyää kaikkialla. Paikallistaksit ovat erittäin huonokuntoisia. Niistä on useimmiten riisuttu turvavyöt, kaikki irtaimisto sekä usein jopa sivupeilit. Välillä taksit ajavat katuojissa, koska niissä ajaminen on helpompaa, kuin mutkittelu tiellä olevien kraattereiden seassa. 

Matkan varrella Conakrystä Maliin moni auto ja moottoripyörä oli hajonnut tielle. Näin myös yhden rotkoon syöksyneen kuorma-auton sekä pojan, joka jäi pyörällä auton alle. Kaikeksi onneksi tälle ei kuitenkaan ilmeisesti käynyt sen pahemmin. 

Matkalla katselin, kun autot mutkittelivat kuoppia väistellessä vastaantulevan kaistoille. Niiden takaosat nousivat ja laskivat ylös alas teillä olevia kumpuja ja kiviröykkiöitä. Näkymä muistutti paikoitellen hassulla tapaa aavikkoajelua, jolle vein äitini ja tätini työskennellessäni viime syksynä Abu Dhabissa: turisteja kuljettavat, uutuuttaan kiiltävät maastoautoketjut ajoivat ylös Al-Khatimin aavikon hiekkadyynejä ja huipun saavuttaessaan lähtivät alamäkisyöksyyn niin terävässä kulmassa, että rekisterikilpi osoitti kohti taivasta. Guineassa moinen ralli on liikenteen arkipäivää.

Matka Conakrystä Labéen kesti 12 tuntia. Kuulin myöhemmin, että kymmenen vuotta sitten teiden ollessa paremmassa kunnossa matka kesti vain seitsemän tuntia. Onneksi pitkä matka taittui huikeissa maisemissa: Conakrystä lähdettäessä urbaani sekasorto ja ruohikkoinen tasanko vaihtui Fouta Djallonin kauniiseen ylänköalueeseen. Rinteitä reunustavien vehreiden metsiköiden lomassa solisi pieniä jokia ja puroja. 

Olen matkustanut paljon, myös kehitysmaissa. Ihmettely ja uuden oppiminen eivät kuitenkaan lopu koskaan eksoottisia asioita kohdatessa, eikä tämäkään matka ole ollut poikkeus. Esimerkiksi erään kylän kohdalla kuski yhtäkkiä pysähtyi, kun tien reunassa seisoi  pieni poika roikottaen hännästä varaanin näköistä suurehkoa liskoeläintä. Kuski haki takakontista kepin, ja sen kummemmin mitään sanomatta hakkasi sillä eläimen pään tohjoksi niin, että veri roiskui auton seinämiin. Tämän jälkeen kuski huikkasi pojalle heipat, ja jatkoimme taas matkaa ikään kuin mitään sen kummallisempaa ei olisi tapahtunutkaan. Kenties kyseiseen eläimeen liittyi jotain uskomuksia, tai sitten siitä oli harmia kanalassa tai kasvimaalla. Tapahtumaan liittyvät vähäiset keskustelut käytiin pulariksi, ja hämmennyksissäni en kysynyt asiasta enää ranskaksi. 

Matkalla myös paikalliset sotilaat pysäyttivät meidät usein, toisinaan arvatenkin siksi, että näkivät kyydissä ulkomaalaisen. Kuulin tänään, että ilmeisesti etenkin Conakryn ja Labén välisiä takseja ryöstetään melko usein, sillä niissä kulkee usein myös paikallisten rahalähetyksiä. Korruptio rehottaa Guineassa, ja kuski joutui useampaan otteeseen maksamaan pysäyttäjille rahaa milloin milläkin tekosyyllä. Itsekin jouduin antamaan passini näytille sotilaille useamman kerran, mutta rahaa he eivät tällä kertaa vaatineet.

Labén hotellissa tilasin taksin päästäkseni Maliin lähtevien taksien lähtöasemalle. Hieman jännitti, kun hotellin tilaama taksi osoittautuikin moottoripyöräksi, jonka kuskin syliin heitettiin 25 kilon matkalaukkuni. Puristin moottoripyörän takakahvoista kiinni tärisevin käsin sen minkä pystyin selässäni reppu, sylissäni käsilaukku ja olallani vielä täysi kangaskassillinen tavaraa (ehkä hieman ylivarustauduin kahden kuukauden reissulle, mutta puolet matkavaroistani koostuu miniapteekista, koska terveydenhuolto ja lääkkeiden laatu ja saatavuus täällä ovat mitä ovat). 

Tuuli tuiversi hiuksissa ja hiekka pöllysi silmiin, kun kaahasimme ja mutkittelimme autojen ja muiden moottoripyörien seassa. Moottoripyörämatka muistutti jollain tapaa sitä, kun lapsena Rovaniemellä kiinnitimme pulkat moottorikelkan perään ja hurjastelimme pitkin Kemijoen jäätä. Ehkä mielleyhtymä johtui siitä, että nyt puristin samalla tavalla henkeni edestä kiinni, etten putoaisi. Tällä kertaa putoaminen tosin oli todellinen huoli, kun Kemijoen jäällä vauhdin hurma oli vain vapauttavaa. 

Kun saavuimme Maliin lähtevien taksien lähtöpaikalle, kuusi miestä syöksyi huutaen repimään matkatavaroitani moottoripyörän selästä. Säikähdin ensin melkoisesti ja luulin, että miehet aikovat ryöstää minut. Sitten selvisi, että he yrittivätkin repiä laukkujani Senegaliin lähteviin takseihin. Ilmassa leijui vahva pilven haju, ja kaikki vaikuttivat olevan jonkun sortin kamoissa. Guinea on myös yksi Länsi-Afrikan kokaiinisolmukohdista. 

Moottoripyörämatkasta saadut adrenaliinit ja pelko saivat elämään hetkessä, kuten moni muukin asia täällä tähän mennessä. Malissa tulee suunniteltua lähinnä sitä, mistä päin kylää löytäisin pullovettä, tai milloin aurinko paistaa tarpeeksi, jotta ehtisin aurinkopaneelien avulla ladata tietokoneen ja puhelimen. Majapaikkamme akku on rikki, eikä lataudu päivän aikana tarpeeksi pyörittääkseen sähköä enää öisin. Normiaskareisiin, kuten ruuanlaittoon tai elintarvikkeiden löytämiseen, kuluu huomattavan paljon aikaa ja energiaa, jota normaalisti voi käyttää muuhun tekemiseen ja harrastamiseen. 

Auberge Indigon koti

Conakry oli kaoottinen, meluisa ja likainen. Mali on hiljainen lintukoto, erittäin köyhä ja ränsistynyt. Maisemat ovat todella kauniit ja jylhät. Pääsin heti ensimmäisenä päivänä katsomaan Loura-vuorta, jonka yhdellä rinteellä seisoo Dame de Mali, luultavasti tuulieroosion muotoilema naisen sivuprofiili kallioseinämässä.

Työskentelen Malissa jouluun asti Indigon paikallisen kumppanijärjestön kanssa hankkeessa, jonka tarkoituksena on parantaa hallintoalueen ruokaturvaa ja sanitaatiota. Hanke on ulkoministeriön tukema kehitysyhteistyöhanke, jonka välittömiä hyödynsaajia ovat alueen kylien noin 7500 asukasta, etenkin naiset ja lapset. 

Asun täällä kyseisen kumppanijärjestön ylläpitämässä majatalossa, Auberge Indigossa. Sen valkoiset seinät ja siniset ovet tuovat mieleen Santorinin saaren. Täällä on rauhallista, Kaikkialla on kukkia, korkeaa heinää ja laulavia lintuja. Välillä tuntuu, kuin olisi kesämökillä Suomessa. Viisi kertaa päivässä kuuluu tosin rukouskutsu, sillä valtaosa guinealaisista on muslimeja. Öisin on pilkkopimeää ja sirkat sirittävät. Pimeän tullen jokin eläin juoksee katolla huoneeni yläpuolella ja mekastaa. 

  

Olen nyt ensimmäisinä työpäivänä osallistunut työtovereideni matkassa muutamille vierailuille lähialueen kyliin. Hanketyöntekijöiden tarkoituksena on käydä läpi kaikki Indigon 33 hankekylää Malissa, kertoa niissä paikallisille monipuolisesta ruokavaliosta, ja jakaa tietoa etenkin lasten ravitsemuksesta. Teemme paikallisten kollegoiden kanssa kyläläisille myös hygieniakyselyn, jolla kartoitamme paikallisten hygieniatietoutta ja käsityksiä liittyen esimerkiksi tautien, kuten malarian, leviämiseen. Guineassa harva paikallinen osaa englantia, joten työkielenä täällä on ranska. Valtion virallinen kieli on ranska, mutta eri alueilla on omat paikalliskielensä, joista suurimpia ovat  pular, malinke ja susu. Malissa puhutaan pularia.

Ulkomaalaisia on maassa saati Malissa vähän, ainakaan silmiinpistävästi erinäköisiä, kuten minä. Paikalliset tuijottavat minua kummeksuen kaikkialla. Osa heistä osoittaa ja huutaa pulariksi ”porto, porto!”, valkoihoinen. Erään kylävierailun lopuksi otimme ryhmäkuvan, jonka yhteydessä taakseni asettuneet teini-ikäiset tytöt repivät minua hiuksista, tökkivät ja hihittivät. Myös kotona Auberge Indigolla osa lapsista ja nuorista jää aidan taakse tuijottamaan. Osa tulee pihaan asti kurkkimaan nurkan takaa, että mitä teen. Suurin osa ei uskalla sanoa mitään, korkeintaan ujosti ”bonjour” tai ”bonsoir”. Tämä on suuri ero verrattuna kokemuksiini Senegalissa ja Gambiassa, jossa paikalliset ovat tottuneet turisteihin, ja ottavat paljon kontaktia ulkomaalaisiin.

Tarkoitukseni on tässä blogissa viestiä Indigon hankkeesta, kertoa oleskelustani ja kokemuksistani Malissa, sekä omalta osaltani edistää kehitysmaatietoutta, kuten myös Indigon tavoitteisiin kuuluu. Tänään pääsen ensimmäistä kertaa Malin sunnuntaimarkkinoille. Ne alkavat vasta puoliltapäivin, sillä ihmiset kerääntyvät tänne kauempaa kylistä. Seuraavat kaksi kuukautta tulevat varmasti olemaan opettavaisia ja mielenkiintoisia. Seuraavaan kertaan, oo-o, eli pulariksi heippa!

Labén taksiasema

Dame de Mali ja kotipaikkakunnan maisemat

Auberge Indigo

Lähikylän lapset syömässä Indigon työntekijän Sirifoun ja kylän naisten valmistamaa papuruokaa. Papu on kylissä tärkeä proteiininlähde myös siksi, ettei kalaa ja lihaa välttämättä aina ole saatavilla.

Lähikylässä